Eero Grundström: Pieni kansanlaulu & Vaivainen valitan vaikiast'
Pieni kansanlaulu purkaa kokemustani miesporukassa olosta: ilosta, energiasta, tunteiden väistelystä, outoudesta, absurdiudesta. Kontaktin haku toisiin tapahtuu huumorin, hokemien, leikin, nokittelun, tai ihan vain yhdessä tekemisen kautta. Maskuliinisuus on kaunis, hiukan hankala, koominen, monenlainen asia, ja kuorolaulu on mitä mainion tapa olla sen äärellä. Teksti on kollaasi: kansanlaulujen riekaleita, rallatuksia, refrengejä ja hokemia. Sävel on saanut vaikutteita niin georgialaisesta, inkeriläisestä kuin pohjalaisestakin perinteestä, mutta on sävelletty äkkiväärästi vaihtuviin tahtilajeihin ja vapaatonaalisuutta kohti kurottaen. Soittotaustan äänissä ovat tärkeässä osassa YL:n itsensä tuottamat body-perkussiot ja muut äänet jotka samplerissa korvasivat perinteisemmät rumpukoneet. Alunperin huuliharppukvartetti Svängin kanssa esitetty sovitus on päivitetty elektroakustisen rytmi-iloittelun suuntaan. Pieni kansanlaulu on omistettu Amanda Kauranteelle, ystävälle kansanlaulussa, hassuttelussa ja feminismissä.
Vaivainen valitan vaikiast’ (VVK 256) on pitkään ollut eräs lempivirsistäni. Minulle vanhat körttivirret ovat eräänlaista suomalaista bluesia. Päältäpäin ehkä synkkää, mutta samalla hoitavaa ja voimaannuttavaa. Virren ja rukouksen äärellä miehellä voi olla mahdollisus käsitellä tunteitaan, hankaliakin. “En ole uskovainen, olen toivovainen.”, totesi eräs körtti. Mitä minulle tarkoittaisi sanat: “est’, ett’en rippuis’ katoovass’ kunniass’, muuss’ mailman menoss’ turhass’ “? Voiko luopumalla päästä kohti vapautta?Tässä versiossa sävelkulku on alkuperäinen mutta syke hakeutui 2-3-2-2-2-3-2 -palindromirytmiin. Pienet sitaatit ja viittaukset minulle tärkeisiin kappaleisiin ja maailmoihin kulkevat mukana. Soittotaustan kaikki äänet harmoonia lukuunottamatta on tehty Knifoniumilla, Jonte Knifin rakentamalla ilmeikkäällä putkisyntetisaattorilla.Vaivainen valitan vaikiast’ on omistettu Sinikka Kontiolle. Häneltä sen aikoinaan opin, ja hän myös auttoi ratkaisevasti minua pusertamaan valmiiksi viimeiset maisterintutkinnosta puuttuvat rippeet.
Cecilia Damström: The Holocene Extinction
Holoseenin sukupuutto, jota kutsutaan myös antroposeenien sukupuutoksi, on meneillään oleva sukupuuttotapahtuma, jossa elämme. Sukupuuttotapahtuma, jota kutsutaan myös massasukupuuttoksi tai biokriisiksi, on nopea ja laajalle levinnyt biologisen monimuotoisuuden väheneminen maapallolla, jossa 75 prosenttia tai useampi laji kuolee sukupuuttoon. Viimeisten 100-200 vuoden aikana biologisen monimuotoisuuden väheneminen ja lajien sukupuuttoon kuoleminen on kiihtynyt siihen pisteeseen, että useimmat biologit uskovat nyt, että ihmiskunta on joko siirtynyt massiivisen sukupuuton jaksoon tai on siirtymässä siihen.
Nykyisen lajien sukupuuttoon kuolemisnopeuden arvioidaan olevan 100–1000 kertainen tavalliseen sukupuuttoon verrattuna, ja se on lisääntymässä. Tähän mennessä 1,4–1,8 miljoonaa lajia on jo tunnistettu tieteellisesti, ja 0,01–0,1 prosenttia näistä lajeista kuolee sukupuuttoon joka vuosi. Toisin kuin muut sukupuuttotapahtumat, tämä massasukupuutto on lähes kokonaan yhden lajin – ihmisen – vastuulla.
Teoksessani The Holocene Extinction teoksen ensimmäinen puolisko on kuin aika, joka kierrettiin nopeasti eteenpäin elämästä maapallollamme. Sademetsät ja koralliriutat ovat kaksi tärkeimmistä yksittäisistä hapen tuottajista maapallollemme, ja tähän mennessä noin 64 % sademetsistä ja 50 % kaikista koralliriutoista on menetetty, tästä syystä yskimisviitteet. Teoksen toinen puolisko on kuin requiem kaikille lajeille, jotka olemme saaneet sukupuuttoon tai joita olemme tällä hetkellä hävittämässä. Toinen puolisko on kollektiivista surua traumaattisesta ajasta, jota elämme yhdessä maapallollamme.
Juuso vanonen: Tässä on valo
Tässä on valo on Ylioppilaskunnan Laulajien tilausteos Suomi 100 -juhlakonserttiin, jonka teemana oli Suomen luonto. Teos on kuusiosainen laulusarja Tapiolan kuorolle, Akademiska Damkören Lyranille ja Ylioppilaskunnan Laulajille. Sarja sisältää oman osan kullekin kuorolle sekä kolme kaikille kuoroille yhteistä osaa. Ajatuksena että kukin kuoro voi esittää omia osiaan myös erikseen. Teoksen tekstit on valittu suomalaisen nykyrunoilijan Johanna Venhon (s. 1971) samannimisestä runokokoelmasta.
Suomalainen luonto on Venhon runoissa ja Tässä on valo -teoksen sävelkielessä vahvasti läsnä lasten ja aikuisten kokemina maisemina: merenrantoina, niittyinä, lampina ja metsinä. Tässä on valo -teoksen eri osat jäljittelevät luonnon prosesseja. Tärkeimpänä teemana sävellyksessä on valo: valo konkreettisena fyysisenä valona, lapsi nimeltä Valo, johon aikuisen toiveet ja pelot kohdistuvat, sekä kaikkein olennaisimpana valo abstraktina toivon vertauskuvana.
Laulujen teemojen voi ajatella myös etenevän aamusta iltaan ja yöhön ja siitä uuteen aamuun – tai lapsuudesta vanhenemiseen, kuolemaan ja jälleen uuteen elämään. Syntymä, elämä ja kuolema kulkevat rinta rinnan teokseen valituissa runoissa sekä itse sävellyksessä. Haluankin omistaa tämän teoksen levytyksen pojalleni, joka syntyi sävellysprosessin aikana ja äidilleni, joka kuoli vähän ennen tämän levytyksen julkaisua.
Pasi hyökki: alavus
Alavuden asemaseudulle, Rantatöysäntien metsään vaarin ja mummun1950-luvulla raivaama puutarhatontti ja rakentama omakotitalo. Siitä vajaan kymmenen kilometrin päähän Vetämäjärvelle VR:n parakkiraken- nuksista omin käsin puretuista laudoista ja oiotuista nauloista pystytetty ”huvila”. Ne olivat mummulani rakkaat rakenteet, joissa vietin ensimmäisten parin elinvuoteni jälkeen kaikki lomani ylioppilaaksi saakka. Vaasan Huutoniemessä syntynyt vaarini, Armas Korpela, teki päätyönsä Valtion rautateillä, viimeiset lähes pari vuosikymmentä Alavuden asemapäällikkönä. Lisäksi hän oli paikallisten hyvin tuntema monitoimimies perustaen jalkapallo- ja jääkiekkoseura Alavuden peliveikot (APV:n jäsenkortin sain kuulema jo synnytyslaitokselle), soittaen haitaria lempinimeään kantavassa tanssiorkesteri Kolan kvartetissa, kirjoittaen ja valokuvaten Vaasa-lehden kirjeenvaihtajana pieniä juttuja ja urheilukisaraportteja sekä toimien kaskuja kertovana huutokauppameklarina.
Mummuni Tyyne Korpela os. Jukantupa oli kotoisin Alajärven Pekkolasta ja sukua kuvataiteilija Eero Nelimarkalle. Ikäpolvelleen tyypillinen kotiäiti oli joutunut jo kymmenvuotiaana asumaan kesäisin järventakaisessa kämpässä karjaa sekä pienempiä sisäruksiaan kaitsien. Niinpä hän hallitsikin mielestään kaiken ja ohjaili miestään sekä meitä muita, mutta hyvin harvoin poistui kattiloittensa äärestä muualle kuin korkeintaan Rauhanyhdistyksenseuroihin.
Tunnelma oli yhtä aikaa täydellisen turvallinen ja pysähtyneisyydessään mielikuvitusta inspiroiva mutta etenkin jälkeenpäin ajatellen myös hieman ankea sekä pienten ja eriskummallisten salaisuuksien leimaama. Koen kuitenkin vahvasti mummulan olleen minulle aidosti toinen koti, johon edelleen lähes viikoittain palaan unissani. Viime kesänä mummu ja vaari olisivat täyttäneet 100v.
Korona-ajan keskeytettyä kuorojeni normaalin toiminnan aloin etsiä taiteel- liselle ilmaisulleni toista kanavaa. Niin syntyivät ensin tekstit, joihin yritin ikuistaa vahvojen, moniaistillisten muistojeni lisäksi menneiden aikojen lomapuuhia. Paratiisiin pääsi kuitenkin jo siinä vaiheessa pujahtamaan pieni ristiriitaisten ajatusten käärme.
Alavus
Koska kaikki aiemmat sävellyskokeiluni olivat juuttuneet itsekritiikkiin, pyrin kehittämään tekniikan, jolla osittain ohittaisin oman pääni. Otin lähtökohdaksi puhutun kielen rytmin, jonka yhdistin teemallisiin hahmoihin. Kuorojen runsasta laulajamäärää hyödyntävät tiheät klustermaiset harmoniat ovat aina kiehtoneet minua. Sarjan edetessä ne kasvavat aina vain paksummiksi ja sekoittavammiksi peittäen tonaaliset kuvamuistot kuluvan ajan kohinaan. Samalla kehittyy idyllistä pienenä varauksetta nauttineen pojan ajattelu ja ymmärrys päätyen lopulta oman jälkikasvun seuraamiseen samassa lähes museomaisena säilyneessä pienoismaailmassaan.