”Tapasimme kerran Sibeliuksen yksin harhailemasta kadulla. Me kolme laulajaa Y.L:stä. Päätettiin viettää syyskuun ilta yhdessä. Haettiin eräästä pienestä ravintolasta pianohuone ja pantiin pöytä ’koreks” –– Juotiin ’kuorimatonta maitoa’ ja se kihosi koko ruumiiseen ja lämmitti niin ylen lempeästi. Joku ryhtyi hyräilemään ’Sua tervehdin’. Sibelius rupesi leimuamaan ja tahtoi laulamaan laulua. Hänen piti hoitaa toista tenoria. Laulettiin. Sibeliukselta meni toinen tenori päin mäntyä – hän ei osannut sitä ollenkaan. Mutta haltioitunut hän oli aina kiehumapisteeseen saakka. ’Ei ole maailmassa moista laulua’, hän väitti. Piti ottaa uudelleen. Ei auttanut mikään. Me sanoimme tosin, että toisella tenorilla on vallan erilainen kulku painetuissa nuoteissa, mutta muistutus ei tehonnut häneen rahtuakaan. Aina uudelleen se vain piti ottaa. Ja kun tultiin loppupuolille siihen kohtaan, missä ensimmäinen tenori kirkaisee sooloa: ’…Sua laulain tervehdin’ niin hän jätti toisen tenorin oman onnensa nojaan ja liikkui haltioituneena ensimmäisen tenorin mukaan niin, että silmän valkuaiset muljottivat päässä. Hän vakuutti vakuuttamistaan, että se oli maailman kaunein laulu. Minä koetin huomauttaa, että olihan hänen Impromptuissaankin melko lailla musikaalista tunnetta. Niinpä kyllä, mutta se oli aivan toisenlaista. ’Sua tervehdin oli sittenkin numero yksi. Kun sitten pikkutunneilla lähdettiin kotiin päin marssimaan, ei Sibelius herennyt hyräilemästä – niin ääneen laulamasta – ’sua laulain tervehdin’. Passipoliisi koetti hiukan hillitä häntä. Helpompi olisi ollut saada Imatra yöksi heittämään kohinansa.”
Näin kuvaili YL:isti Ernst Lampén erästä illanviettoa 1890-luvulla.
